Alkoi tekemään hyvää mieli, niin tein tuossa äkkiseltään nopean omppupiirakan. Jotain purtavaa täytyy olla iltapäiväkahvin kanssa. Nyt kun on vielä noita omia omenoita ja käyttökelpoisiakin vielä, niin pitäisi tehdä omenahilloakin. Mutta on se yksi mutta, se laiskuus. Kun käsitöitä on niin paljon kivempi tehdä. Olen varmaan aikaisemmin jossain kirjoituksessa maininnut, etten yhtään tykkää ruoanlaitosta, enkä leipomisestakaan. Vaan kun se on välillä vähän pakko sietää näitäkin laatuja, jos meinaa hengissä pysyä. On niitä sellaisiakin ihmisiä, jotka tykkäävät sekä ruoanlaitosta, että käsitöistä. Oma äitini oli sellainen, hänen äitinsä taas samanlainen kuin minäkin, että tietää mistä on periytynyt. Isäni äiti ei taas tykännyt kummastakaan edellämainituista. Enkä näitä asioita sano mitenkään soimatakseni, vaan totean vaan, että meitä on niin moneen junaan.



Meinasi taas kärähtää koko piirakka, kun oli niin kuuma uuni, meinaten puillalämmitettävä hella. Onneksi on siinä mittari, pystyy vähän seuraamaan lämpötilaa.

Minä kun en turhia kursaile, niin en viitsi asetella noita omenaviipaleita mitenkään riviin. Ihan se on samanmakuinen, vaikka on viipaleet ristissä. Tuo omenalaatu on hirveän hapanta Antonovkaa, en tiedä miten kirjoitetaan. Hillo siitä tulee hyvä, mutta muuten on liian hapanta syötäväksi raakana. Nuorempi tyttöni söi hunajan kanssa ja kokeilin minäkin. Kyllä se suu tottuu happamaankin, kun muutaman päivän harjoittelee. Tuossa piirakassa ei niin tunnu happamuus, kun pohja on makea ja ripottelee vielä ennen uuniin panoa sokeria ja kanelia päälle. Vanhempi poikani kysyi tässä kerran, että missäs se vaniljakastike on? Kunhan sain piirakankin paistettua, vielä kastikkeita.



Tässä teille muillekin palanen, ilman vaniljakastiketta. Kyllä se kahvin kanssa ihan hyvää oli.