Nyt ei muuta kuin ikävää kerrottavaa. Älkää peljästykö, ei mitään surullista, eikä ihmisiä koskevaa suoranaisesti. Jos muistatte viimevuoden kesäkuussa esittelemäni kirjoneulevillatakin. Se on nytten tässä hantissa.



Pakko mikä pakko, meinaan tämä purkusessio. Alkuperäisessä kuvassa villatakki vanhemman tyttöni päällä. Hänelle se oli ihan sopiva, meni edestäkin kiinni sovinnolla. Miulla jäi 15cm:n rako eteen, eikä siinä olisi auttanut pieni laihduttaminenkaan. Kun sitä itselleni olin ajatellut, eikä tyylin puolesta nuorisoa kovin paljoa miellytä, niin nyt kävi sitten näin. Yhtenä yönä viimeviikolla tulin siihen tulokseen, että pakko se on purkaa vaikka pahaa tekisikin. Seuraavana aamuna luin Päivikin blogista samasta jutusta. Siitä sain pontta lisää ja päätin että sama se on tehtävä, jos mielin siitä itselleni villatakin saada.



Onhan siinä langanpätkä poikineen, mutta niillä se on mentävä. Hihat jätin purkamatta kun ne tuntuu sopivilta. Muuten täytyy nyt lyhentää koko villatakkia, eli tehdä alkuperäisen mallin mukainen. Moni lanka kun on niin vähissä, että saa jännätä, riittävätkö loppuun asti.