Tänään vihdoin viimein sain itseäni niskasta kiinni ja aloin harjoittelemaan käsin karstaamista. Sitäkin on mukava tehdä ulkona lämpimässä auringonpaisteessa. En tosin yhtään osaa sanoa, onko ne "lepereet" (äitini sanoin) ollenkaan sellaisia, että niistä lankaa saisi kehrättyä. Ensin tuntui, että tarraavat ne karstat kovin toisiinsa kiinni. Kun sitten kevensi otetta, niin alkoi paremmin kulkea. Sitäkään en tiedä, pitääkö niitten hahtuvapötkylöitten olla miten tasaisia. Äitini karstausta muistellessa, hänen jälkensä oli erilaista, eli lepereet olivat kauniin mallisia ja kaikki samankokoisia. Tottakai siinä kokemuksellakin on asiansa, kunhan minäkin muutaman kilon saan karstattua, niin eiköhän ala tasaisuutta olla.

Jotenkin tuntuu, että karstauksen vielä oppii helposti, mutta kehrääminen onkin sitten jo toinen juttu. Tuossa taannoin kun Angorinan kanssa sitä värttinäkehräystä oltiin katsomassa siellä Pielisen museossa, niin tämä Pirkko-kehrääjä oli sitä mieltä, että aloittelevan kehrääjän on helpompi harjoitella värttinällä. Kun sitä värttinää ei ole meidän tupaan vielä ilmestynyt, niin täytyy mieheni mielestä vaan lisää karstata, että on sitten mistä kehrätä. Hän on sitä mieltä, että kun rukkeja kerran on useampiakin noissa perikuntien vinteissä ja ties missä, niin rukillahan se kuuluu kehrätä. On hänen mummolan vintilläkin ihan uusi ja käyttämätön rukki (ainakin 50v vanha). Se voi olla vielä uutuudenkankea, kun sitä ei ole käytetty. Liekö siinä kaikkia osiakaan.

Minun kotipaikallani olisi se rukki, jolla äitini vielä vajaa 10 vuotta sitten vielä kehräsi. Luulen, että se olisi kuitenkin parempi, kun olen nähnyt äitini sillä kehräävän. Siinä on ainakin kaikki tarvittavat osat

Niin siinä sitten kävi, että minäkin hurahdin tuohon langantekoon. Olin niin innoissani tuosta karstaamisesta, etten olisi malttanut millään lopettaa iltasella. Kiire oli niin kova, ettei tullut kuviakaan otettua yhtään. Jospa sitten kun vielä edistyn asiassa, saan jonkun kuvankin tänne.