Mikähän se tähän mun rukkiini on iskenyt? Käytön puutetta vissiin, kun en ole ehtinyt (lue: viitsinyt, laiskuus) yhtään kehräämään. Puutetta olisi tietysti ensin niistä kehrättävistä, eli karstatuista villoista. Karstatkin taitavat olla jossain hukassa.  Nyt kun on kesä ja lämmin, niin pitäisi noita villoja myös vähän pestä. Olisi sitten kivempi karstailla.



Eipä siitä ole vielä vuottakaan kun elokuussa viimevuonna aloittelin ulkona ekoja karstauksia käsipelillä. Alkuun tuntui tosi vaikealta, karstat tarrasivat toisiinsa, eikä mikään tuntunut onnistuvan. Aika äkkiä siihen kuitenkin rytmi löytyi. Muistan että alkuun tein työn siesaallaan, kun ulkona karstasin. Enkä yhtään tiennyt, että minkäverran niitä villoja pitää siinä edestakaisin harjata. Muistin kyllä viimekesältä Pirlen opetuksen, että mitään tuppuroita eikä muitakaan takkuja saa jäädä. Kyllähän niitä jäi, mutta siinäpä ne olivat edessä kun syksyllä aloittelin kehruuta. Joskus vaan on niin takkuisia villoja, ettei auta muu kuin keräillä pahimmat takut siitä karstoista pois, ennenkuin pyöräyttää lepereeksi. Kyllä minä kehrätessäkin nypin vieläpä liiankin tarkasti. Ei ne kaikki nypylät tunnu, eikä käsinkehrätty tarvitse näyttääkään ostolangalta. Vaan minkäpä luonnolleen voi.

Vastaan nyt itse tuohon alun kysymykseen. Meidän vanhempi kissamme on semmoinen oikein runsasturkkinen, siis pystykarvainen kissa. Näin kesäaikaan sillä on karvanlähtö, aika myöhään, kun keväällähän se pitäisi kesäturkki vaihtaa. Tytöt sitä välillä kammalla möyhentävät selästä, lähtee ihan suuria tukkoja karvaa. Täytyy vissiin koittaa yhdistää noita lampaanvillan kanssa. Niin, kissankarvaahan siinä on rukinrullan päällä, kun ovat tyttäret siihen noita varastoineet.

Vielä tähän loppuun herkkua, eka mansikkakakku tänäkesänä, olkaa hyvä.