Niin kiire, ettei kissaa ehdi sanoa. Ei vaan, nämä kauniit keväiset päivät menevät muutenkin kuin tietokoneella istuen. Ulkona on aina jotain kopsuteltavaa, vaikka en mikään viherpeukalo olekaan.

Vappuaattoiltana kun istuin tuossa ulkosalla ja katkoin ämpäriin jääneitä himmelinolkia (ovat vasta puoli vuotta siinä rapunpielessä olleet), niin tämmöiset hirvitykset meinasivat syödä minut. Melkein samalla minuutilla olivat jo lahkeessa kiinni. Sanoin vanhemmalle tytölleni, että hakee äkkiä kameran ja ikuistaa nuo ilkiöt. Sarvijaakko tai sinnepäin, oli kyllä rauhallinen kaveri, mutta tuo tuhatjalkainen ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Ennenkuin tuli tuo pöydänjalka eteen, mennä viipotti kuin olisi ollut tuli siellä jossain.

Olen sitä mikä-lie-neuletta saanut vähän eteenpäin, kun aloitin hihoja neulomaan. Saan siinä samalla suunnitella, että minkälainen se miehustaosa voisi olla. Tykkäisin huivikauluksesta ja se on taas muotiakin. Vaikkapa vähät minä siitä välitän vaikka ei muodissa olisikaan, niin voisin laittaa kuitenkin. Niin kun neulon hihat tässä välissä, niin näen paljonko jää niistä lankaa vielä tuohon miehustan yläosaan ja siihen kaulukseen. Kyllä hitaasti valmistuu mutta eihän tässä kiirettä olekaan. En ole mitään tinkiä itselleni asettanut. Voin välissä aivan hyvin neuloa ne uudet Step-sukat, kun ne puoli vuotta vanhat meni nyt rikki. Just pääsin kehumasta, että kyllä on ihmeellistä lankaa, kun näin kestää kävellä.